Matti Vanhanen sanoi IMF:ää typeräksi. Olen täysin samaa mieltä pääministerin kanssa. Toki Vanhasen kanta on hieman maltillisempi kuin omani, minusta koko IMF:n ajama politiikka on todella typerää. Esimerkiksi jos on matalasuhdanne, pitää laskea verotusta. Jos on korkeasuhdanne pitää, laskea veroja. Jos sataa, pitää laskea veroja. Jos kaupasta kalja loppuu, on laskettava veroja. Varsinkin ansioverotus on kirosana IMF:n byrokraateille. Heille verotuksella tehty tasa-arvo on kauhukuva joka tuhoaa kaiken. Arvonlisävero on ollut mieluisa vero näille uusfeodaaleille jotka haluavat pimeää keskiaikaa maailmaan.

Byrokraattisen nimen omaava valuuttarahaston harmaa byrokraatti kauhisteli Suomen elvytysaikeita. Hän päivittelee porvarihallituksen muodollisia ja näennäisiä elvytysräpellyksiä ja väittää vielä ihan pokkana, että inflaatiomme johtuu palkankorotuksista. Kaiken huipuksi tämä torvi vielä esittää, että suomalaisten pitäisi tehdä enemmän töitä. Kun katsoo kyseisen puulaakin neropattien neuvojen toimivuutta käytännössä huomaa aika äkkiä niiden olleen lähinnä surkeita. Kehitysmaat kurjistuvat kurjistumistaan, mutta sehän toki on IMF:n tarkoituskin, suosia länsimaita.

Osaan minäkin piirtää paperille hienon kuvion ajokorttia viivoittimena käyttäen miten verotuksen lasku lisää työintoa. Tosiasia Suomessa taitaa kuitenkin olla, että toisilla on liikaa töitä ja toisilla ei lainkaan. Miksi niiden jotka tekevät liikaa pitäisi lisätä työntekoaan? Ne joilla ei ole pääsääntöisesti haluaisivat tehdä edes jotain mielekästä. Hienot kuviot ja todellisuus eivät monesti kohtaa. Tätä eivät IMF:n tunarit tahdo millään sisäistää.

Noille IMF:n "analyytikoille" pitäisi antaa porttikielto Suomeen ja niille jotka täällä jo ovat tai tänne pääsevät livahtamaan lyödä postileima perseeseen ja lähettää takaisin omiin mikämikämaihin leikkimään käpylehmillä. Se, mitä Suomessa nyt tarvittaisiin, olisi sosiaalietuuksien rankka korotus. Se toisi ostovoimaa sinne missä kulutus suuntautuisi suoraan kotimaahan. Lähihistoriasta tiedämme, että etuisuuksia voi myös leikata, joten sen ei tulisi olla kiveen hakattu menoerä valtiolle. Jos rikkaille lisää kulutuksen mahdollisuutta valuu sen hyöty pääasiassa ulkomaille tai "sukanvarteen". Pienimpien eläkkeiden, työttömyyskorvauksen, opintotuoen ym. köyhien etuisuuksien nostaminen toisi kasvua. Siellä on, varsinkin ruuan hinnan noustessa, runsaasti tuhlaamisen tarvetta.

Suomen johtava paikallislehti, helsinkiläisten sanomat, heittää kovaa natotusta kotisivuillaan.
Aleksanteri Stupp on kerännyt kaikilta mahdollisilta suurlähettiläiltä lausuntoja Georgialaisen mikkihiiren suuruudenhullusta mielioikusta ja saanut jonkun verran russofobisten kiihkoilijoiden (tod. näk. kokoomuslaisten lähettiläiden) lausuntoja tuekseen. Hänhän jäi täysin Pääministeri Vanhasen ja Presidentti Halosen puristukseen, kun yritti kiihottaa suomalaisia "ryssävihaan" Stalinin synnyinmaan nykyisen presidentin suuruudenhulluuden ärsyttäessä Venäjää. Erona näillä kahdella georgialaisella, Stalinilla ja Shakasvilillä, on armeija. Stalinilla se oli, nykykolleegallaan ei.

Georgian kriisistä älykkään ja analyyttisen kommentin antoi Pääministeri Vanhanen joka huomautti, että pelkät kriisinhallintajoukot eivät takaa turvallisuutta. Suomen sotahullut herrat, jotka myös himoavat Suomea NATOon, liputtavat erilaisten tehojoukkojen puolesta. Georgia huomasi, että niiden "eliittijoukot" olivat lähinnä lämmin kevättuuli Venäjän armeijan edessä, vaikka olivat kuinka olleet Irakissa lapsia ampumassa. Venäjän aluejoukot pyyhkivät georgialaisilla NATOjoukoilla pöytää, kuin Pavel Bure Suomen puolustusta Naganon Olympialaisissa.

Kaikenlainen vouhotus NATOsta, varsinkin täysturhasta "euroNATOsta", on syytä unohtaa ja jatkaa Suomen pitkään kestänyttä linjaa. Koko maan kattava puolustus ja yleinen asevelvollisuus ovat sovittelevan diplomatian kanssa ne todelliset turvatakuut. NATO ei Suomea koskaan tule puolustamaan. Siksi Suomen pitää tehdä turvallisuutensa itse. Ikävä kyllä nykyinen ulkoministeri irvistelee europäissään siihen malliin Venäjälle, että kohta reserviläisiä hirvittää...

"Voidaan ajatella, että oppilaittemme suoritukset täytyisi olla maailman parhaita. Mutta on myös tärkeää, että ihminen oppii viihtymään itsensä ja elämän kanssa. Oppimista voidaan motivoida ankaruudella ja pakottamalla, mutta tiedetään että hyvän kouluviihtyvyyden ja sosiaalisuuden kehittäminen auttaa myös oppimisessa" (Ingemar Nilson HS B2 27.9.08)

 

Ruotsalainenpa sen sanoi. Itselläkin tulee monesti mieleen pisapäissään, että tärkeää on saada opiskelussa hyvää tulosta ja korkeita arvosanoja ja mahdollisimman paljon tietoa. Tosiasia on kuitenkin, että tärkein tulos ihmiselle on viihtyvyys. Kuinka paljon elämästä nauttii. Elämästä nauttimisen perustyökalua on viihtyvyys. Suomessa elämme jatkuvassa suoritusmyllyssä: nopeammin – paremmin – korkeammalle!  Miksi?

 

Olen aiemmin tässä blogissa peräänkuuluttanut rennompaa otetta työelämään. Opiskelijan työ on opiskelu. Raimo Sailas ruoskii opiskelijoita valmistumaan nopeammin ja paremmin arvosanoin jotta hänellä itsellään olisi auvoisemmat eläkepäivät. Peruskoulussa aletaan jo pikkuhiljaa kategorisoida lapsia onnistujiin, epäonnistujiin ja keskivertoihin. Voiko 23-vuotiaana maisteriksi valmistunutta, 30-vuotiaana johtavassa asemassa olevaa ja lopulta 40-vuotiaana loppuun palanutta suorittajaa pitää onnistuneena? Luonnollisesti siinä vaiheessa kun tämä suorittaja palaa loppuun hän saa epäonnistujan leiman. Todellisuudessa yhteiskunta, jossa tällaista tapahtuu, on epäonnistunut inhimillisyydessä.

 

Suomen epätoivo, Kansallinen Sekoomus, vaatii tasoryhmiä opetukseen. Tasoryhmissä oppilaat jaettaisiin entistä selkeämmin, yleensä aika pers'tuntumalla, onnistujiin ja epäonnistujiin. Tarvitsemmeko me, niinkun Japanissa, ala-asteikäisille psykiatriaa, koska suorituspaineet ovat niin kovat? Monet suomalaiset amerikkalaistavat arvokasta yhteiskuntaamme Kauniit ja Rohkeat silmissä kiiluen luullen, että nopea talouskasvu, tuloerot ja hillitön suorittaminen tuo autuuden.

Tosiasia, ja myös kansantaloustieteellinen fakta, on että paras ja kestävin kasvu saadaan skandinaavisella mallilla jossa on tasainen talouskasvu, matalat tuloerot ja viihdytään suorittamisen sijaan. Tanskassa ja Ruotsissa on mukavampaa kuin Suomessa. Jos ette usko, käykää kokeilemassa. Siellä eletään elämää, ei suoriteta. 2pacin N.I.G.G.A. – asenne (Never Ignore Getting Goals Accomplish, älä koskaan väheksy tavoitteiden saavuttamista) on toki hyvä tunnus, kunhan muistaa että ehkä tärkein tavoite on viihtyminen ihmisenä, onnellisuus.

Herran jestas! Ilo valtasi minut tänään lukiessani Helsingin Sanomien taloussivuja. Siellä oltiin hartaasti sitä mieltä, että valtion tulisi hankkia omistusta pörssiyhtiöistä huoltovarmuuden turvaamiseksi ja myös ihan bisneshengessä. Huoltovarmuus on aiemminkin ollut omistuspolitiikassa yksi doktriini, mutta mullistava muutos on ajattelu siitä, että valtio voi myös hankkia tuloja sijoittamalla. Aiemmin oikeistolaiset ovat vastustaneet valtion puuttumista liike-elämään, mutta tämä muutos nostaa, toki vain hieman, pisteitä paperialan kurimuksessa ryvettyneet Jyri Häkämiehen kohdalla.

 

Linja jossa valtio vain myy ja myy omistustaan on todella typerä ja kaukana pitkän tähtäimen taloudenhoidosta. Nyt jos valtio alkaa myös hankkia omistuksia voidaan puhua tietyllä tavalla ideologiavapaasta talouspolitiikasta. Tietyllä tavalla, koska kaikki on kuitenkin jollain tavalla ideologista. Tämä tarkoittaa toisaalta, myös sitä että seuraava askel on siinä, että valtio voi taas alkaa perustaa yhtiöitä. Suljettujen sellutehtaiden tilalle voidaan saada uusia ja muuta järkevää. Tämän voisi nähdä uusliberalistisen vouhotuksen käännepisteenä. Minimivaltio ei ole tulossa, onneksi.

 

Eittämättä tähän asiaan vaikuttaa olennaisesti se, että todellisuuden kellot soivat maailmalla Yhdysvaltain talouskriisin myötä. Dynaamisiksi väitetyt taloudet ovat paljastuneet doping-talouksiksi joissa puhtia on haettu kokonaisvaltaisuuden kustannuksella. Samoin kuin DDR-uimarilla myös näillä ääriuusliberalistisilla talouksilla alkaa olla sydämen kanssa ongelmia, se posahtaa.

 

Moni on vouhottanut esimerkiksi Viron talouskasvusta ja sulkenut silmänsä sille tosiasialle, että se on lyhyen tähtäimen taloussuunnittelua, kun Suomessa ja varsinkin Ruotsissa ja Tanskassa on kyse pitkän tähtäimen taloussuunnittelusta ja ihmisten hyvinvointiin panostamisesta. Viron talous tulee varmaan kaatumaan. Se on ikävä virolaisille, mutta suomalaisesta näkökulmasta mitä pikemmin sitä paremmin jotta huomaisimme, ettei meidän tosiaan kannata enempää erkaantua hyvinvointivaltioajattelusta ja pitkän tähtäimen kohtalaisesta ja varmasta kasvusta.

Kun valtio miettii taloutensa, joka on loistokunnossa, tasapainottamista entistä vakaammaksi se yleensä käyttää välikättä. Kuntia kurittamalla valtio saa tuplahyödyn. Lisäämällä velvoitteita ilman rahaa, leikkaamalla valtionosuuksia, säätämällä veroalennuksia kunnallisveroon ja monella monella muulla keinolla valtio saa näppärästi operoitua kuntien varoilla. Kunnathan ovat itsehallintayksiköitä, eivät suoraan valtion alaisia.

Kolonisaation aikaan brittien käyttämä johtamistekniikka erosi suuresti muiden maiden toiminnasta. Muut maat liehuttivat lippujaan ja tekivät alusmaistaan suoraan nähtävästi osan valtiotaan. Britit taas käyttivät alueellisia kyläpäälliköitä ja vaativat näiltä verot, eivät itse suoraan olleet kosketuksissa kantaväestöön. Samoin on nyt Suomessa. Valtioneuvosto esittää suurta ja hurskasta. Se lupaa kuusi hyvää ja kymmenen kaunista, (varsinkin kokoomus vaalipuheissaan) mutta kun maksun aika saapuu käy käsi silmänräpäyksessä kuntien taskulla.

Nytkin uutisoidaan mahtipontisesti, että perumalla valtionapujen leikkauksen valtio armollisesti rahoittaisi kuntien nousevista palkkamenoista osan (YLE kotimaan uutiset). Hetkinen, eli siis valtio on jossain vaiheessa päättänyt, varmaan tietäen tulevista sairaanhoitajien korotusvaatimuksisat, että nyt napsaistaan kunnilta  kohtalaisen räväkkä säkki euroja. Sitten, kun valtiota vaaditaan osarahoittajaksi, niin se peruu pyhimyksenomaisesti nämä suunnitelmansa. Mitenkähän ihmiset suhtautuisivat, jos esimerkiksi yliopiston päärakennuksessa jonkin pankin pitäessä esittelypöytää karkkia jakaen huutaisin "minä lahjoitan teille kourallisen, ei vaan kaksi kourallista noita karkkeja joita teillä on kipossanne, nyt voitte laupeuteni ansiosta jakaa niitä halukkaille". Kusetusta, sanon minä.